Mun addiktioista pahin -> sokeri

Mä lupasin jossain vaiheessa valottaa vähän mun sokeriaddiktiotani. Ihmiset pitää mua tosi kurinalaisena ja tiukkana ja varmaan niuhonakin ruokavalioni suhteen. Ja se pitää paikkaansa, mutta siihen on ihan oikea syy. Se on se, että mä en osaa ottaa yhtä palaa suklaata, yhtä keksiä, yhtä pullaa, yhtä mitään. Se on ihan sama alkoholin kanssa. Mä en käy IKINÄ yhdellä. Jos mä käyn, mä käyn vähintään kymmenellä. Niitä kertoja sitten on ehkä se 6 kertaa vuodessa, mutta näin on ollut aina. Kukaan ei pyydä mua yhelle ja meillä ei juoda saunaoluita eikä siemailla viiniä ruuan kanssa. Onneks me ollaan miehen kans samanlaisia siinä suhteessa :)

Tää sokeriaddiktio on jäänne pahemmastakin syömishäiriöstä, joka alkoi vasta aikuisiällä. Ei 70-luvun kakarat sokerilla mässäilleet. Meillä oli karkkipäivät ja sen lisäks satunnaisesti ehkä joskus jostain jotain makeeta saatiin. Pikkasen eri meininki nykyään. Mun makean käyttö lisääntyi 16-vuotiaana, kun muutettiin maalle ja kyläkaupan asukkina karkkihyllyt oli ulottuvilla ilmaiseksi 24/7. No sitä suklaata lähinnä meni enemmän ja vähemmän (varmaan enemmän) useamman vuoden ajan, mutta en kyllä muista että sen kummempi ongelma olisi ollut. Enkä mä lihonutkaan sen enempää, joten ei kai sitä siinä vaiheessa ihan tajuttomia määriä mätettyä tullut. Tosin mulla oli raskas duunikin, että kai se jotain kulutti. Ja mun varsinaisen ruuan syönti oli aika vähäistä.

Ekan kerran mä laihdutin kai vasta 19-vuotiaana. Helppoa ku heinänteko…samoin kuin niiden kilojen takaisinkerryttäminen. Mä tajusin kertalaakista kuinka helppoa on pudottaa painoa syömällä minimaalisen vähän. Ja mä pystyin siihen. Varsinaiset ongelmat alkoi vasta 1994 kun ensimmäisen Hämeenlinnan opiskeluvuoden jälkeen muutin yksin asumaan. Siitä alkoi jälkikäteen ajateltuna aika omituinen 2 vuoden jakso. Sinä aikana mä koen ennemmin kärsineeni ahmimishäiriöstä kuin varsinaisesta sokeriaddiktiosta.

Käytännössä homma meni niin, että mä kävin kuntosalilla 6 kertaa viikossa enkä syönyt oikein mitään. Mä söin 3 hedelmää päivässä ja pienen annoksen riisipuuroa. Kalorit max. 600. Sillä mä vetelin pääasiassa sen pari vuotta. Mutta tollasen näännyttämisen ylläpitoon piti välillä tankata. Ja mä todella tankkasin. Mä en enää muista kuinka usein mä ahmin, mutta veikkaisin sen olleen viikottaista tai ainakin parin viikon välein tapahtuvaa. Välillä ehkä useammin, välillä harvemmin. Mitään ei ulospäin näkynyt, koska mun paino heitteli käytännössä pienen haarukan sisällä noin 53-58 kiloa. Mutta se vaihteli sitä todella tiheään ja se kävi pumpun päälle. Mulla oli jatkuvia rytmihäiriöitä.

Mun tankkaukset ei olleet mitään pikkutankkauksia. Mä olin näännyttänyt itseäni, joten kun mopo lähtee käsistä, se lähtee. Käytännössä koulusta päästyäni mä menin kaupan kautta himaan ja ostokset oli aina sortuessani samat. Suklaalevy, litra jäätelöä, pari sellaista kreemitäytteistä berliininmunkkia (en muista oikeaa nimeä) ja sitten esim. ranskanleipä ja lauantaimakkaraa. Ja nää kaikki meni parissa tunnissa. Joka kerta ja olo oli järkyttävä sen jälkeen. Kauppoja piti vaihdella, koska mua hävetti, et myyjät huomaa. Tästä aiheutui koulussa myös poissaoloja. Aina mässäilyjen jälkeen mä tunsin itteni NIIN läskiks, et olin varma et koulussa huomaavat mun taas mässäilleen. Vaikka eihän kukaan oikeasti mitään tiennyt. Mä en myöskään KOSKAAN syönyt mitään julkisesti. En koulussa (vaikka köyhälle opiskelijalle olisi pitänyt kelvata ilmainen ruoka), en missään. Mä en kehdannut syödä julkisesti. Mä taisin ajatella jonkun ajattelevan, et eiköhän toikin ole syönyt jo tarpeeksi. Sairasta, niinpä.

Vaikka mä pysyin normaalipainossa, kyllä mulla kuukautiset pois jäi ja muutenkin elimistö oli aika kovilla. Mun valmistumiskevät oli outo. Mä kävin himassa n. kerran kuukaudessa mutsin ruokapatojen ääressä ja aina mä oksentelin. Mä ihmettelin koko kevään, et miten mulle voi aina tulla oksennustauti Padasjoella. No eihän ne mitään oksennustauteja olleet, kroppa vaan pisti vastaan äkilliselle ja suurelle ruokamäärälle. Kuntosalitreenit oli myös kovin vaihtelevia. Välillä vatsa kramppas jo stepperillä lämmitellessä niin pahasti, et ei pystynyt jatkamaan. Välillä prässi ei liikahtanut, verensokerit niin alhaalla. Surkeeta. Ei ihme ettei haba silloin pahemmin kasvanut =D

Mä valmistuin ja muutin yhteen mun silloisen tulevan mieheni kanssa ja syksyllä tulin raskaaksi. Homma vähän rauhoittui. Tosin mä jumppasin koko raskausajan ja lenkkeilin koiran kanssa ja lisäksi olin fyysisesti raskaassa työssä. Kalorimäärät oli aika naurettavat. Mun paino nousi 6 kiloa raskausaikana, käytännössä mä laihduin. Mutta ihan kitukuureihin en silti sortunut.

Tätä samaa rataa jatkui viime vuosiin asti. Mä en oikeastaan koskaan tarvinut ruokaa. Oikeaa ruokaa. Mä elin pääasiassa suklaalla ja muilla herkuilla. Mutta ehkä just siks mä en oikeastaan reilun 60 kilon yli lihonut, koska mä en syönyt ruokaa. Ja sitten kun kiloja oli kertynyt liikaa, kitukuuria peliin joksikin aikaa, paino lähemmäs 50 ja sama rumba alusta. Todella kuluttavaa henkisesti ja fyysisesti.

2010 mä painoin lähemmäs 65 kiloa ja aloin Jutan dieetille. Pari kiloa sain pois, mutta tulokset ei tyydyttäneet mun kärsimätöntä luonnettani, joten keksin karppaamisen. Johan läks. Parin kuukauden päästä mä painoin vajaa 50 eikä edes liikkua tarvinut. Wau. parasta siinä oli se, että makeanhimo katos eikä älyttömiä nälkäkohtauksia tullut ja muutenkin oli upea olo. Vaikka se tehos kyllä muhun vähän liiankin tehokkaasti ja lopputulos oli liian rasvaton :) Sitten tuli ero ja elämä oli muutenkin aikamoista rumbaa ja mä olin taas samassa pisteessä. Plus että lapset oli paljon isällään viikonloppuisin, niin baarireissujakin oli liikaa. Kyllähän se paino siinä reilussa vuodessa taas kipus sinne reiluun 60 kiloon.

Nykyään mä olen siis aika tiukalla ruokavaliolla pysyvästi. Mä määrittelen itteni hyväkarpiksi. Mä tiedän mitä mä voin syödä ja kuinka paljon, ettei makeanhimo iske. Se iskee silti välillä. Mä olen aika tehokkaasti yhdistänyt sen ylirasitustiloihin silloin, kun treeniä on todella paljon. Eli lähinnä paljon aerobista vielä salin lisäks. Viime syksyn otin löysin rantein, koska halusin painoa, sitä läskiäkin, lisää. Eli sallin itselleni satunnaiset karkkipäivät. NIINPÄ! Ne mun ”kohtuulliset” karkkipäivät =D Ekoilla kerroilla yrjö taas öisin lensi kun kroppa sai sellaisen järkytyksen, yök! Ja lopultahan siinä kävi niin, että karkkipäivät oli viikottaisia ja niitä meni parikin putkeen. Ja mahakin tottui…ja keräs pehmytkudoksen ympärilleen, pöh.

Kieltämättä tää viime kesän kunto houkuttaa koko ajan enemmän. Isommilla lihaksilla vaan kiitos :)
Kieltämättä tää viime kesän kunto houkuttaa koko ajan enemmän. Isommilla lihaksilla vaan kiitos :)

Eli kuten sanottu, peli vihelletty poikki taas. Mä koen olevani sokeriholisti. Mulle ei ole kohtuutta. Mulle ei ole olemassa vain yhtä ”drinkkiä”. Mä olen addiktoitumisen kuningatar. Mä vedin röökiä 30 vuotta ja luulin, etten ikinä pääse eroon. Pääsin (en vanno kuitenkaan loppuelämän nimeen), koska ei millään sovi nykyiseen elämään. Ja ilman lääkkeitä. Mä addiktoidun lähes kaikkeen mitä mä teen, ainakin kaikkiin nautintoaineisiin. Kai liikuntaakin voi sellaisena pitää. Ja kai mun pitää vaan olla sen sokerin kanssa varovainen lopun ikääni. Kyllä mä välillä aion herkutella. Mutta todella harvoin. Niin ettei tavaksi lipsahda eikä aiheuta koukkua. Koska sen karkkipäivän jälkeen se sokerinhimo on seuraavana päivänä pahempi. Se kertautuu päivä päivältä. Damn! Kyllä mä mielelläni suklaalla olisin loppuelämäni elellyt :)

Surullisinta tässä kuitenkin on se, että mähän olen yhteiskunnan silmissä ilmeisesti taas nykyäänkin jollain lailla häiriöinen ja pakkomielteinen. Mä olen pakkodiagnosoinnin uhri. Mähän olen pakkomielteinen liikunnan suhteen. Sehän ei missään nimessä ole tervettä. Ja onhan mulla varmaan taas syömishäiriökin. Nyt se on todennäköisesti ortoreksia. Tai sitten mä olen vain pakkomielteinen siinäkin asiassa. Se on kivaa, että terveydestäkin halutaan tehdä sairautta jos se ei normeihin mahdu. No kuten jo aiemmin johonkin kirjoitin, mä pidän ennemmin tän nykyisen ”sairauteni” kuin elämän röökin, sokerin ja jojoilun maailmassa. Sitä paitsi mun elämässä on mielettömän ihana uusi sisältö ja mä voin loistavasti. Mä olen aina ollut perfektionisti ja äärimmäisen tiukka ja kriittinen itseäni kohtaan. Se tuskin tulee koskaan muuttumaan, joten mä nautin tästä pakkomielteestäni vaikka muita kyyti kuinka kylmäis =D

Kiitos ja anteeks. Tuli ihan hiki tätä kirjoittaessa :)

ps. Se että mä nykyään puhun tästä asiasta ku vettä vaan ei poista sitä tosiasiaa, että mä salasin koko asian vajaan 20 vuoden ajan. Onneks tästä nykyään puhutaan. Niin BEDistä kuin sokeriaddiktiostakin. Ennen se oli vaan anoreksia ja bulimia…mä olin NIIN aikaani edellä ja kerrankin trendikäs =D

Tää kuva ei liity muuten mitenkään mihinkään, paitsi Nightwishin uuden levyn ekan sinkun ensisoitto oli tänään <3
Tää kuva ei liity muuten mitenkään mihinkään, paitsi Nightwishin uuden levyn ekan sinkun ensisoitto oli tänään <3